Oheisen vieraskirjoituksen takana on nainen, joka on onnistunut painonhallinnassa. 30 kiloa on pysynyt poissa vuosien ajan. Minut pysäytti tavatessamme rehellinen, epätavallisen avoin ja tarkkanäköinen kertomus siitä, mitä todella tuli syödyksi ja tehdyksi, ja miten tunteet kuten yksinäisyys, väsymys ja turhautuminen ovat vaikuttaneet syömiseen sekä hyvässä että pahassa. Jotenkin omat aiemmat havainnot ja haja-ajatelmat teorioista konkretisoituvat tässä henkilössä. Kyky tunnistaa, jakaa ja prosessoida omia tunteita, elämän karikoita ja syömisen yhteyttä niihin ovat onnistumisen edellytyksistä terveellisen ruokavalion toteuttamisessa, oli kyse painonhallinasta tai ei. Lisäksi tarvitaan riittävän hyvät elämän olosuhteet tavoitteiden ja toiveiden toteuttamiseksi. Maaliin oli edetty melko pitkälti suositusten mukaisilla neuvoilla (ilman allekirjoittaneen osallisuutta).
————————————————————————
Tässä kertomuksessa kuvastuu hyvin se, miten elämän tilanne ja jaksaminen vaikuttaa syömiseen erityisesti niillä joilla on taipumusta tunnesyömiseen.
Kuopuksen syntymän jälkeen havahduin siihen, että peilistä takaisin aamulla katsoi aina erittäin väsynyt nainen. Tuo sama nainen oli viimeiset seitsemän vuotta ollut raskaana, imettänyt tai elänyt pikkulapsi aikaa. Nyt kun lapsiluku oli täynnä ja perhettä ilostuttivat kolme aivan ihanaa ja vilkasta lasta, oli tuo nainen jostain syystä unohtanut itsensä huolta pitämisen aivan täysin.
Elämä oli muutenkin myllerryksessä. Talonrakennusprojekti oli puolessa välissä kun vauva syntyi. Asuimme väliaikaisesti aivan järkyttävässä vuokra-asunnossa kymmenien muuttolaatikoiden keskellä. Perheen isä oli päivätöissä, illat ja kaikki vapaat minuutit raksalla. Isommat lapset olivat tuolloin alle kouluikäisiä ja auttoivat toki vauvan hoidossa sekä veimme isälle päivittäin lämmintä ruokaa raksalle tarkistaen samalla miten unelmamme siellä rakentuu silmissä.
Oli pakko vaan jaksaa, vaikka väsytti. En yhtään auttanut omaa jaksamistani sillä, että olinhan jo hyvän aikaa korvannut omia ruokiani kaikilla herkuilla. Aamupalaksi suklaajäätelöä Daim-rakeilla, lounaaksi lasten kanssa jotain helppoa ruokaa, lasten päiväuniaikaan Fazerin suklaalevy tai kaksi, päivälliseksi jotain nopeaa mitä on helppo kuljettaa myös raksalle, iltapalaksi ehkä leipää jos sitäkään. Näin jatkui pitkään. Olen aina ollut tunnesyöjä isolla T:llä. Kun väsyttää, syön suklaata. Kun olen iloinen, syön suklaata. Kun stressaa ja ahdistaa, syön suklaata. Kun täytyy joku palkinto itselleen antaa, syön suklaata. Olikos tuo sitten ihme kun katsoin vaakaan ja se näytti 95 kiloa. Jostain syystä tuo järkytys ei antanut enää aihetta suklaansyönnille. Olin shokissa.
Lyhyt keskustelu itseni kanssa, nyt tämän täytyy loppua! Oikeasti! Oli tärkeää asettaa tavoite ja kirjoittaa se ylös. Kirjoitin, että haluan painoni alkavan vitosella ja vatsalihaksetkin saisivat näkyä. Siltä seisomalta aloimme lasten kanssa liikkumaan raksamatkat kävellen, nuorimmainen rattaissa. Matkaeväät jätin kauppaan, samoin kaikki lapsilta salaa syötävät ”välipalat”. Aloin auttamaan raksalla, jos suinkin minusta oli jotain apua. Pahaa oloa itkin ja nukuin, en syönyt. Sain pudotettua painoa kymmenisen kiloa.
Tammikuu 2011 oli elämäni käännekohta. Lähdin mukaan Jutan GFG-haasteeseen. Päätin, että muutaman viikon pystyn kyllä. Tuon haasteen avulla löysin elämääni tiiviin samanhenkisen ryhmän, joiden kanssa vaihdamme kuulumisia Facebookin kautta vielä tänäkin päivänä päivittäin. Tuo ryhmä oli onnistumiseni kannalta avainasemassa. Silloin kun itse olin valmis heittämään hanskat tiskiin, oli aina joku tsemppaamassa. Tiukkojen ja tarkkojen ohjeiden avulla pudotin vuoden aikana toiset kymmenen kiloa. Kaikki syömäni ruoka meni keittiövaa´an kautta suuhun. Tuloksia siis alkoi tulemaan hienosti. Talomme valmistui ja pääsimme koko perhe vihdoin saman katon alle. Kylläpä moni asia ratkesi jo tällä, henkisestä paineesta puhumattakaan.
Tunnesyöjän tasapainoa pääsi horjuttamaan nuorimmaisen tukehtuminen. Kuin ihmeen kaupalla veltto ja sininen yksivuotias selvisi kuitenkin hengissä ja kahden keuhkojen tähystyksen jälkeen hän toipui ennalleen. Se oli perheemme elämän kovin paikka. Siinä haettiin arjen jatkumisen rakennuspalikoita. Se valtava ahdistus oli kuitenkin saatava purettua muulla tavoin kuin ahmimalla. Sain apua ja selvisin ilman suurempaa painonnousua. Tästä suuri kiitos läheisilleni ja työterveyshuollolle.
Jatkoin samoilla hyväksi havaitsemillani ohjeilla. Kaikki vaa´an kautta suuhun. Eräänä päivänä mieheni halusi yllättää minut ja oli tehnyt meille hyvää ruokaa, uunilohta kermaperunoiden ja salaatin kera. Aloin itkemään, etten tiedä paljonko voin kalaa syödä, kun sitä ei oltu punnittu ennen paistoa ja otettu minun palaani muusta kalasta erikseen. Siinä kohdin ääneen tuon sanottuani tajusin, että olen hyvän matkaa menossa täysin väärään suuntaan. Ahmatista täysin kontrolloituun syömiseen, jolloin en pysty syömään edes kalaa jota en ole itse punninnut ennen paistamista. Siinä sitten mies lohdutteli ja ihmetteli. Jotenkin tuo itkunpurkaus sai minut tajuamaan. Ei, en todellakaan voi elää niin, että punnitsen kaiken. Facebook tukiryhmästä sain neuvon jemmata päivittäin käytössä olevat keittiövaa´an ja henkilövaa´an. Kysyttiin, mikä olisi pahinta mitä voisi minulle tapahtua. Vastasin, että pelkään kuollakseni, että aamulla kun herään, painan taas 95 kiloa.
Olin huomannut, että lapseni ihmettelevät perheestä irrallisia ruoka-aikojani, ruokiani sekä lisäravinnemääriäni. Söin aina eri ruokaa kun muu perhe ja tarvitsin dosetin kaikille lisäravinteille. Vatsani voi huonosti ja olin täysin varma, että minulla on keliakia ja laktoosi-intoleranssi. Kun nämä testitulokset tulivat takaisin negatiivisina, sain rohkeutta vaakojen piilottamisen lisäksi kokeilla syödä kuten muu perheeni. Itsehän olen heidänkin ruoastaan vastuussa. Minähän siellä kaupassa käyn ja ruoat valmistan. Miksi meidän edes pitäisi syödä eri ruokaa? Ah, mikä helpotus tajuta tuo. Jännityksellä odotin, mitä painolleni tapahtuu kun ruokavalioni muuttuu rennommaksi. Vastaus, paino putosi edelleen. Liikuin kuitenkin yhä paljon. Laihdutuksen alussa en muuhun pystynyt kuin kävelyyn. Nyt kuitenkin hölkkäsin ja juoksinkin. Intohimoni oli juosta metsässä.
Olen yllytyshullu ja saan itseni mukaan mitä oudoimpiin haasteisiin. Osallistuin HCR puolimaratonille ihmeemmin treenaamatta ja valmistautumatta. Taitoin nilkkani neljän kilometrin kohdalla. Siinä kävin sitten keskustelua itseni kanssa, luovutanko vai en. Ikävä tapani on aina luovuttaa kun eteen tulee haasteita. Tein päätöksen, että juoksen vielä yhden kilometrin. Sitten vielä yhden. Ja yhden. Lopulta juoksin Stadikalle, jossa mieletön määrä ihmisiä hurrasi ja nimeni lävähti juoksuajan kera maalitauluun. Mä tein sen! Aikaan 2 tuntia 16 minuuttia, mä selvisin. Mä kerrankin tein jotain loppuun asti. Voi sitä ylpeyttä itsestäni! Koko perhe oli kannustamassa ja pojatkin olivat niin ylpeitä mitalistani.
Puolitoista vuotta myöhemmin juoksin Tukholmassa toisen puolimaraton juoksuni aikaan 2 tuntia 2 minuuttia. Valmistautumista hidastivat ja haittasivat juoksijanpolven vaivat sekä nilkan nivelsiteiden revähtäminen viisi viikkoa ennen juoksua. Sain kuitenkin hoitavalta liikuntalääketieteen erikoislääkäriltä luvan juoksuun osallistua oman voinnin mukaan. Juoksu sujuikin yllättävän hyvin.
Paljon on ollut tämän neljän pitkän vuoden sisällä ylämäkiä ja alamäkiä. On kuitenkin tärkeää olla itselleen täysin rehellinen ja hakea apua. Mikään ei voi muuttua, jos ei myönnä ja tunnista omia heikkoja kohtiaan. Pahimmissakaan ”takapakeissa” ei ole tullut painoa takaisin kuin 4 kiloa. Siitä sitten olen päässyt turvaverkon avulla uuteen nousuun. On ollut hieno huomata, että tuon Facebook-tukiverkon vaikutus on niin vahva. Keskustelumme ei nykypäivänä enää niinkään koske syömistä, vaan yleisesti meidän kaikkien elämää iloineen ja suruineen.
Tänä päivänä olen edelleen tunnesyöjä, välillä lähtee ahdistus edelleen käsistä ja se näkyy herkkujen ahmimisena. Olen kuitenkin opetellut, että on olemassa paljon kaikkia terveellisiäkin herkkuja. Ihan ykkönen on tällä hetkellä rahka mansikoilla, pähkinäsekoituksella ja kaakaonibseillä. Myös erilaiset smoothiet ovat minun makuuni.
Olen kuitenkin tänä päivänä vahvempi ja varmempi kuin matkani aikana olen aiemmin ollut. Tämä kasvattava matka on ollut edellytys terveemmälle minälle. Edelleen välillä pelkään lihovani takaisin lähtötilanteeseen. Siitä vastuussa olen kuitenkin vain minä.
Aamupainoni on tällä hetkellä 65 kiloa. Olen vihdoin normaalipainoinen ja olen tyytyväisempi itseeni. Alun perin tekemääni tavoitteeseen minulla on vielä matkaa, mutta olen sinne yhä menossa. Tällä hetkellä tavoitteenani on myös saada tunnesyöminen haltuun, saada kehonkoostumusta rasvattomammaksi ja selvittää mikä aiheuttaa ummetusta ja turvotusta.
Aloittelen uudelleen saliharrastusta kehonkoostumuksen muokkaamiseksi sekä yleisfiiliksen nostamiseksi. On pakko priorisoida oma hyvinvointi korkeammalle, jotta voin olla terve ja onnellinen nainen, vaimo sekä äiti. Joka päivä voin tehdä jotain terveyteni eteen!