Suomessa laillistettuja ravitsemusterapeutteja kouluttaa ainoastaan Itä-Suomen yliopisto ja koulutus kestää n. 5 vuotta. Vuosittainen sisäänotto on 30 opiskelija, joista 20 valitaan terapialinjalle ja 10 elintarvikebiotekniikka linjalle.

Ravintoneuvojan tai ravintoterapeutin ammattiin ei ole olemassa varsinaista tutkintoon johtavaa ammatillista koulutusta. Koulutus on ammattityöhön valmistavaa neuvoja- ja terapeuttikoulutusta.

Kyllä, kokonaiskolesterolin ja LDL:n suhde on tärkeä. HDL:ää saa nostettua mm. liikunnalla, maltillisella suhtautumisella alkoholiin sekä korvaamalla osan (raffinoiduista) hiilareista esim. pienellä määrällä rypsiöljyä. Kolesterolilääkkeitä koskeva keskustelu pitää käydä lääkärin vastaanotolla. Niillä on oma paikkansa hoidossa.

Laillistetuksi ravitsemusterapeutiksi kouluttaa Itä-Suomen yliopisto Kuopiossa. Opinnot kestävät 5 vuotta ja lopputittelinä papereissa lukee terveystieteiden maisteri. Täällä tarkemmin tietoa: http://www.uef.fi/web/opiskelu/ravitsemustiede
Yliopistokoulutus on Suomessa ilmaista, mutta suurin osa toki maksaa oppilaskuntamaksut, jotka kattavat sitten terveyspalvelut YTHS:llä yms. Vähättelemättä yhtään muita ravintopalveluiden tarjoajia, totean vain, että ravitsemusterapeutit ovat kouluttautuneet viisi vuotta intensiivisesti ravitsemusasioita pyöritellen, että kyllä me jotain näistä asioista OIKEASTI tiedetään. 😉 Vaan koko ajan saa opintojen jälkeen päivittää tietouttaan ja seurata, mitä uutta kentällä tapahtuu.

Henkilökohtaiset kontaktit ovat kyllä tärkeitä ja markkinointi ja esillä olo myös. Jos joku keksii miten mut kloonataan noin kolmeksi Leenaksi, niin kertokaa! 😉 Parasta palautetta ammattitaidosta on, kun asiakkaat sanoo, että ei näistä asioista oo kukaan puhunut tai että on aiemmin saanut vain ylimalkaisia ohjeita (yleensä liian yksioikoisia pakettiratkaisuja kaikille).Ei, ei ole ok, että sairaalan keittäjä neuvoo keliaakikot tai ei ole ok, että diabeteshoitaja neuvoo usein monisairaan diabeetikon ruokavalion.

Itse koen, että ravitsemusterapeuttien ammattikunta on joskus liian kilttiä ja nöyrää 🙂 eikä aina osata kertoa mitä ero esimerkiksi ravitsemusterapeutin ja hoitajan antamassa ravitsemusohjauksessa on. Itse olen työskennellyt aina vain yksityissektorilla, mutta sieläkin on iso ero lääkäreiden ja hoitajien välillä, ketkä lähettävät vastaanotolle. Kuten Reijo sanoi, tarvitaan henkilökohtainen kontakti ja sitten vielä potilaalta hyvää palautetta takaisin lääkärille. Olen myös huomannut, että mitä enemmän kouluttaa lääkäreitä ja hoitajia, sitä enemmän he lähettävät asiakkaita. Luulen, että samalla kun kouluttaa, kuvaa myös omaa osaamistaan ja ammattitaitoa.

Oma kotikuntani kuuluu kolmen kunnan kimppaan sosiaali- ja terveyspalvelujen osalta, väestöpohja noin 43 000. ravitsemusterapeutti käy toisesta kunnasta (asukasmäärä n. 39 000) kerran viikossa pitämässä vastaanottoa (en tiedä tuntimärää). Luulen, että suuri syy siihe, ettei virkoja tule lisää, on se ettei kukaan ole lobbaamassa asiaa. Moni muukin asia on tärkeä, ja jos kukaan ei ole perustelemassa miksi juuri ravitsemusterapeutti, menee se helposti asenteella ”onhan meillä se diabeteshoitaja, eikö hän kuitenkin osaa ohjata myös ravitsemusasioissa.”.

Kyllä se näin on. Elintarvikemainonnalla ja esillepanolla hyllyihin on iso voima. Margariinin ”voittokulku” on paitsi virallisen terveysviestinnän aikaansaannosta, myös mainonnan ja annetujen hyllymetrien tulosta. Ravitsemusterapeutti voi olla monenlaisten erityisryhmien avuksi, joista muut terveydenhuollon ammattilaiset eivät ole niin perillä (esim. munuaistautia, ärtyvää suolta, keliakiaa, ruoka-aineallergioita sairastavan potilaan hoidossa).

Leena ”…eikö ravitsemusalan ihmiset vaan osaa sanoiksi pukea, mitä kaikkea tehdään ja mihin kaikkeen pystytään. ” Tämä on varmasti myös totta.

Omassa työpaikassani olen huomannut, että vasta henkilökohtaisten lääkäritapaamisten kautta lähtee lähetevirta (tai paremminkin puro 😉 ) lääkäreiltä tulemaan ravitsemusterapeuttia kohden. Olisi vielä jotenkin osattava sanottaa eri erikoislääkäriryhmllle eri tavalla oma juttunsa. Esimerkiksi laihduttamisesta puhuttaessa gastroenterologi voi ottaa ravitsemusterapeutin palvelut kuuleviin korviinsa parhaiten rasvamaksan hoidon ja PUFA:n lisäämisen kautta, gynekologi PCOS-potilaiden laihdutushoidon kautta, endokrinologi aikuistyypin diabeteksen hoidon kautta jne.

Kiitos Reijo. Helsingin Sanomat on niin establishmentia myötäilevä, että en oikeastaan sitä hämmästynyt.

Itse olen hammasta kiristellyt muun muassa Seinäjoella, jossa kaupunki sinnikkäästi on palkkaamatta ravitsemusterapeutti terveyskeskukseen. Siellä sitten käyt ostopalveluna sairaalasta käsin purkamassa jonoja liukuhihnameiningillä. Turhauttavaa kaikille osapuolille, harvinaisen tehotonta ja kaiken lisäksi kallista kunnalle. Oma terapeutti, tai paremmin terapeuttitiimi olisi huomattavasti fiksumpi ratkaisu. Vastaavia esimerkkejä on varmasti Suomi pullollaan. Valkeakosken meininki kuulostaa tosi hyvältä! 🙂

Kunnallisella puolella olisi mahdollisuuksia kehittää moniammatillista työtä aika helpostikin, mutta veilä tuntuu takkuavan. Olen pohtinyt monesti, että onko se sitä, että a) ravitsemusterapeutteja pidetään turhina (potilaat on tästä vastaanotolla kyllä useimmiten eri mieltä…) vai b) eikö ravitsemusalan ihmiset vaan osaa sanoiksi pukea, mitä kaikkea tehdään ja mihin kaikkeen pystytään. Ikuisuuskysymyksiä liene.