Ravitsemuskeskustelua netissä, turhaa jorinaa vai täyttä törinää?

Tämän kirjoitukseen pontimena on tammikuussa 2011 Pullapoliisin elämää, Sannan Soppa, Saska Tuomasjukan ja Ravitsemusuutiset -blogeissa käydyt  keskustelut. Tammikuussa on keskusteltu poikkeuksellisen paljon ravitsemuskeskustelusta.

Lopullisen sysäyksen kirjoittaa keskustelusta sain, kun luin uutta Podium -lehteä,  siellä oli Svenska Ylen toimittajan Pirkka Aunolan kolumni ”Ilmaista huippuosaamista verkkoverkostoissa”. Aunala toteaa mm. näin:

Lueskelin (Seth) Godinin teräviä kirjoituksia monien kuukausien ajan ennen kuin uskaltauduin ensimmäistä kertaa kommentoimaan hänen blogissaan. Kun sain vastauksen näkökulmaani suoraan häneltä, tajusin monien rajojen murtuneen…Lähes huumaannuin, kun ymmärsin, että oli kuin verkossa olisi ollut jatkuvasti käynnissä huippuluennoitsijoiden seminaarejaja keskustelutilaisuuksia, joihin olin tervetullut. …

Pirkka Aunala painottaa kirjoituksessaan sitä, miten verkosta voi saada irti hyötyjä vain jos ajattelee radikaalisti eri tavalla kuin ennen. Verkkomaailman henkeen kuuluu aito ja läpinäkyvä läsnäolo. Ja sen esiin tuonti, että on ammattilaisena tiedoiltaan vajavainen, ja minua saa ja pitää kyseenalaista. Samoilla jäljillä on Seth Godin, johon Pirkka viittaa.

Mutta onko kuva aina noin ruusuinen, varsinkaan ravitsemuskentässä? Onko tämä oikeasti hieno uusi oppimisalusta ja vertaisverkko, vai turhaa jorinaa tyhjästä?

Minusta verkossa, niinkuin muuallakin elämässä, on taustakohinaa, häiriöitä jotka vaikeuttavat  kirkasta ajattelua. Verkossa taustakohinaa pitäisikin ehkä kutsua pintajännitteeksi, joka pitää puhkaista ennenkuin mitään mielekästä löytyy. Pintajännitys saattaa tehdä vähän kipeää, mutta on siitä hyötyäkin. Se tekee keskusteluista mielenkiintoisempia ja personallisempia. Pintajännitystä ravitsemuskeskusteluihin tuottaa:

  • Aggressiivisuus. Täällä somessa pyörii henkilöitä, jotka innostuvat uhmasta ja taistelusta. Joidenkin käyttövoimana on pettymys. Tunteet ovat pinnassa ja asia hukkuu paatoksen alle. Niskalenkki ja kukistus ovat tärkempiä kuin tarkoitus ja päämäärä
  • Rahantekijät. Osa netissä aktiivisista on tekemässä rahaa. Rehtiä on se, että asiasta kerrotaan avoimesti lukijoille, kuten esim. Manninen Nutraceuticals omilla sivuillaan. On olemassa runsaasti Facebook -ryhmiä ja nettisivuja, joiden toiminta vaikuttaa kaikin puolin pyytettömältä ja taloudellisista intresseistä vapaalta mutta taustalla on sponsoriraha
  • Yliaktiiviset. Ei ole yhtään palstaa etteikö näistä pääse eroon. Kaikkialle ne tuputtavat omia mielipiteitään. Hmmm, pitäisiköhän omaa aktiivisuutta vähentää 🙂
  • Minimalistinen ”vertaisverkko”. Oikeata vertaisverkkoa ei ole, on vain muutaman erittäin harvan henkilön löyhä verkko, johon kuuluu toisten palstoilla kommentointi
  • ”Oikeat” asiantuntijat puuttuvat! Yksikään yliopistossa työskentelevä ravitsemustieteen dosentti tai proffa ei pidä (?) blogia. Asiantuntijat netissä ovat niitä, joilla on epäsovinnainen tausta. Miksi? Ovatko he ihan pihalla, muita hullumpia vai narsisteja? Miten voin tietää puhuuko joku totta, jos se ei ole proffa tai vähintään dosentti? (en kuitenkaan jaksa klikkailla linkkejä eteenpäin ja kahlata alkuperäistutkimuksia)

Kysymys kuuluu onko tuo yllä oleva vain pintajännitystä, vai onko se sittenkin netin todellinen ja syvin olemus? Jos se onkin syvin olemus, niin mitä sitten on se mainostettu oppimisalusta? Pelkkää idealismia, sanoisi kyynikko sivustakatsoja.

Oman kehityskaareni blogin pitäjänä  on ollut sellainen, että aluksi minua hämäsi ja vaivasi tuo pintajännitys hirveästi, siihen suorastaan tarraantui. Sitten siihen joko turtui tai alkoi nähdä sen läpi. Nykyään se tuntuu enemmän ”ominaisuudelle” kuin vialle.

Veikkaan, että monet eivät ole vielä puhkaisseet  tuota pintajännistystä. Kyllä kannattaisi. Vaikka tuo kaikki yllä oleva saattaa olla totta, on täällä myös käynnissä sellaista keskustelua, jota ovat ennen käyneet vain proffat keskenään yliopistojen kahvihuoneissaan tai illallisten jatkoilla. En tarkoita, että voisimme keskustella yhtä oppineesti, vaan yhtä tulenpalavasti ja käsitellen arkojakin aiheita. Ja eikö juuri aroista aiheista pitäisi keskutella? Eikö se juuri ole ihmiselon suola, jakaa toisen kanssa sama ihmetys ja kokemus.

Mainostettu markkinoinnin guru Seth Godin pitää blogia, Tarja Halosella on Twitter tili, useat yritysjohtajat pitävät blogia ja innostuvat lisää uskallettuaan (kts. video alla). Vielä koittaa aika, kun Dariush Mozaffariankin (Harvardin proffa, tunnettu sydänterveyttä koskevasta epidemiologisesta tutkimuksesta) pitää blogia, ainakin toivon niin. Esimerkiksi Harvardissa toimiva kardiologian professori Peter Libby on jo aloittanut blogin pitämisen New Yorkin Timesin sivujen alla.

Vai haluaako virallislääketieteellinen ja -ravitsemustieteellinen maailma luovuttaa koko verkkovallan meille tavallisille bloggaajille? Epäilen, sillä Googlen tiedetään pitävän huolen bloggaajien näkyvyydestä. Tällä hetkellä se arvostaa interaktiivisen tiedon (blogit) staattisten sivujen edelle. Enemmin tai myöhemmin siihen havahtuu myös viralliset tahot, Suomessakin.

Lisää törinää ravitsemusbloggaajat ja usvaa putkeen! Jorinaakin mahtuu sekaan, mutta törinä se pitää meidät pinnalla.

Ps. Erityiskiitos kaikille kommentoijille. Teidän palautteistanne saa aina uutta virtaa, ja jaksaa taas jatkaa!

Ps.2 Ravitsemusterapeutit, minulle olisi teille toive. Jos kirjoitukseni hyödyttää teitä, suututtaa teitä, tai herättää lisäkysymyksiä, toivoisin palautetta, vaikka anonyymiä. Teistä aniharva on tainnut kommentoida minulle

Oheisella videolla (1 min 38 s) Seth Godin ja Tom Peters kertovat bloggaamisesta

22 thoughts on “Ravitsemuskeskustelua netissä, turhaa jorinaa vai täyttä törinää?”

  1. Heissan,

    Kommentoidaan, kun ehditään! 🙂 Aina ei ehdi yksinkertaisesti palautetta laittaa, vaikka jutut kiinnostavia onkin. Ehdottomasti enemmän näkyvyyttä ravitseusasiantuntijoilta niin virtuaaliseen kuin muuhunkin mediaan. Huomaan itsekin sortuvani usein ajattelemaan, että ”no, en viitsi sanoa mitään, kun joku muu tietää kuitenkin paremmin”. Kaikkeen ei ehdi, eikä kyllä aina jaksakaan, perehtyä, mutta ei sen pitäisi olla esteenä sille, että ottaa kantaa. Absoluuttista totuutta ei olekaan. Välillä tulee infoähkypäiviä ja sitä, että kun päivät pyörittää näitä juttuja ja yrittää ratkoa ravitsemuspulmia ykslötalolla, ei paukkuja vain riitä keskusteluun, vaikka olisi miten kiinnostunut aiheesta.

    Mielenkiinnolla ja positiivisella mielellä uskon, että suurin osa ravitsemusterapeuteista näitä juttuja lukee! Tai ainakin näin kollegaystäväpiirissä. 🙂 Itse olen saanut ihan konkreettisia ”herätyksiä” täällä blogissa, esimerkiksi tutustuessani FODMAP-aiheeseen. Olen kiitollinen, että näitä blogeja on olemassa!

    1. Kiitokset kommentistasi Leena! Erityisesti minua ilahduttaa teidän kliinistä työtä tekevien käytännön kokemukset.

      Tuota FODMAP ja resitenttitärkkelys aihetta varmaan käsittelen jatkossa enemmän. Saisitko ”rekrytoitua” ystäväsiäkin mukaan keskusteluun 🙂 . Toki kaikkien on keskusteltava omasta halustaan, ja sinänsä on ymmärrettävää, ettei kaikila ole tarvetta osallistua. Silti toivoisin vielä laajempaa keskustelua. Onhan meitä varten myös RTY:n keskustelupalsta, jos julkinen tila ei ole sopiva.

  2. Tätä olen kovasti miettinyt itsekin :):
    ”Asiantuntijat netissä ovat niitä, joilla on epäsovinnainen tausta. Miksi? Ovatko he ihan pihalla, muita hullumpia vai narsisteja?”

    Kommentit ja keskustelu on tärkeää – kyllä! Vaikken ole ”oikea” asiantuntija, koulutuksen ja kokemuksen kanssa minulla on jaettavaan ja sanottavaa. Ja kuten oikeassakin elämässä, jos kukaan muu ei sano tai tee mitään, niin minä ainakin yritän. Mutta vaatii heittäytymistä ja uskallusta tulla ulos turvallisesta ammatillisesta roolista ja kohdata paljon sellaista mihin ei ole tottunut. Eikä se ole aina kivaa ja mieltä ylentävää, mutta jollain kummalla tavalla koukuttavaa. Kiitos teille kanssakeskustelijoille, kommentoijille ja heittäytyjille!

    1. Anette, hyvin sanottu. Minulle tulee tuosta sinun kommentista mieleen luentotilaisuudet. Jos salissa istuu yli 20 ihmistä, puhumattakaan sadoista, käy melkein varmasti niin ettei kukaan kysy mitään. Täällä netissä olisi mahdollisuus kysyä, vaikka nimettömänä (vastaava tapa kuin luennoilla kysymykset nimettömillä paperilapuilla). Samat kysymykset on kuitenkin mielessä muillakin kuulijoilla, joten niihin kaivataan oikeasti vastauksia. Luentotilanteissa olemme vielä turhan kohteliaita, täällä netissä emme ehkä niinkään 🙂 : Sitä paitsi minusta meidän vastuuseen kuuluisi ”kouluttaa” luennoijaakin, jostakin asiasta jonka hän unohti tai käsitteli huonosti. Kommentoija tai kyselijä tekee palveluksen myös luennoijalle, ja valmistaa hänet oppimaan lisää (mutta tietysti tämä vaatii sen että luennoitsija on avoin kehittymään).

    2. Asiantuntijuus muuttuu hitaasti. Käänteentekeviä tutkimuksia ei tule ulos joka vuosi, ei edes joka kymmenes vuosi eikä aina sadaskaan. Lisäksi tutkimusten tulokset ovat ristiriitaisia. Niistä ei ole varman julistamisen aiheeksi.

      En siis ihmettele asiantuntijoiden puuttumista nettikeskustelusta.

      Kun seuraan omaan alaani liittyviä keskusteluja netissä, niin valitettavasti niistä näkyy, että intoa on, mutta ymmärrystä en. Hyvin usein tilanne on sellainen, että asian kokonaisvaltainen ymmärtäminen vaatii taustaksi systemaattisen koulutuksen.

  3. Reijo, kiitos taas oivaltavasta asian tarkastelusta. Olen hyötynyt kirjoituksistasi paljon.

    Hyvä, että keskustelusta keskustellaan. Viime aikoina olen ihmetellyt tätä keskustelujen avoimuuden yksipuolisuutta. Avoimmuutta halutaan ja toivotaan. Mutta se näyttää koskevan vain ” toisia” tai ”muita” tai ns. virallista tahoa, jolta vaaditaan avoimuutta ja keskustelua nimillä. Jotkut kuitenkin keskustelevat nimimerkin suojassa, keitä he mahtavat olla?

    Uskon että, jos kaikki keskustelisivat omalla nimellään, olisi keskustelu asiallisempaa ja agressiivisuus vähäisempää. Tulisi vähemmän spontaaneja vihan purkauksia, kun ei ”kehtaisi” revitellä. Pieni ”vieraskoreus” ei olisi pahitteeksi, kun tullaan toisen blogille juttelemaan. Silloin ns. virallisen tahon edustajatkin voisivat paremmin uskaltautua tänne.

    1. Liisa, arvostan tapaasi keskustella Diabetesliiton asiantuntijana omalla nimelläsi. Uskon, että niin arvostavat muutkin. Olet edelläkävijä, kiitos siitä!

      Olen itsekin ollut samaa mieltä nimimerkin taakse menemisestä. Mutta on ihmisiä, jotka eivät voi tulla esiin omalla nimellä. Joissakin työpaikoissa, työnantaja on voinut kieltää osallistumisen oman alan keskusteluihin. Jos näin on, sellaista ohjetta ei tietenkään työpaikan menetyksen uhkassa voi uhmata.

      Mutta, kyllähän nimimerkin taakse mennään myös suojaan, jotta voidaan ladata oikein täyslaidallinen. Ennen nämä täyslaidalliset mutistiin kotona, kahvihuoneissa tai miesten huoneen pisuaareilla. Nyt netissä. Esitän kuitenkin, että suurin osa lukijoista harmittelee niitä ja luottamuksen saa mielummin puolelleen se, joka esiintyy nimellään ja asiallisesti. Moni, useampi kuin luulemmekaan, jättää syyttelyn ja räksyttämisen omaan arvoonsa.

      Jos näistä täyslaidallisista yrittää suodattaa pois syyttelyn, niin niistä saattaa jäädä joskus käteen jotain uutta ja kiinnostavaakin. Mutta totta se on, ei se ”suodattaminen” helppoa ole, helposti tunteet leimahtaa omassakin pääkopassa.

  4. Loistavaa pohdintaa, Reijo. Itselle on tullut jopa yllätyksenä, kuinka luotaantyöntäväksi nämä mainiosti pintajännitykseksi kuvaamasi ilmiöt on asiantuntijapiireissä koettu.

    Ehkäpä kyse on sukupolvien murroksesta. Jossa tällaiset nimenomaan keskustelupalstoilta, blogeista ja riippumattomilta nettisaiteilta alalle hakeutuneet yksilöt näkevät taivaankappaleet osin eri asennoissa kuin ns. konkarisukupolvi. En sano, että kumpikaan olisi ”oikeampi” tapa, mutta epäilemättä tarvitsemme yhteisen suunnan jos haluamme laajentaa käsitystä tiedon tuottamisesta ja modernista asiantuntijuudesta.

    Ystävämme Janne on joskus ellei useamminkin tokaissut, että somessa on osattava luopua yksilön oikeassa olemisen oikeudesta. Se voisi mielestäni olla yksi lähtöajatus siihen, miksi asiantuntijat harvemmin someen heittäytyvät – onhan ajatus ristiriidassa ns. asiantuntijuuden perinteisestä käsityksestä.

    Toisaalta jos asiantuntijuutta laajennetaan vaikkapa kulttuurin tai yhteiskuntatieteiden puolelle – eikö juuri postmoderni, moniääninen tiedon, taiteen ja nautinnon tuottaminen ole sitä kaikista kihelmöivintä uuden luomista? Miksi ihmeessä keskustelisimme vain yksiäänisesti?

    Toisaalta kun oon itse asiaa ravitsemusalan ihmisiltä kysellyt, ei aiheeseen tunnu useinkaan liittyvän suurempia salaliittoteorioita tai mystiikkaa.
    Leena kuvaa hyvin vastauksessaan asioita joita ainakin itse oon aiheesta ravitsemusasiantuntijoiden näkemyksinä kuullut. Ei siis tarvita välttämättä mitään ”some-vastarintaa”, vain ripaus ajan puutetta ja persoonallisuutta, jossa ei välttämättä koeta tarvetta olla se, joka asioita ensimmäisenä, tai jälkeenpäin alleviivaten, ulos lausuu.

    Joskus nää meidän pohdinnat tuntuu myös lähtevän osin lapasestaan. Useat asiantuntijathan tekevät erinomaista työtä, seuraavat aktiivisesti alan uusinta tietoa, osallistuvat ja osallistavat työssään, mutteivät vaan koe suurta tarvetta keskustella ja jakaa sitä somessa.

    Kuriositeettina; onko meillä(kin) virkamieskulttuuri, joka suosii diesel-tyyppistä suorittamista jossa hoidetaan oma tontti, ja that’s it? Lisäksi, kuinka moni kokee tarvetta pohtia vielä vapaa-ajallaankin näitä ns. ammatillisia kysymyksiä?

    Sorry, hieman sekavaa settiä, ja kun näissä on aina vaaransa lipsua jeesustelujen puolelle, niin tässä vaan muutamia hajatuksia joita aiemmat kommentit jo avasivatkin. ”Terveyssome” voisi olla parempikin, mutta kelpaa se tällaisenaankin.

    Ymmärrän että ravitsemustieteilijät haluavat koota rivinsä, ja siinä Reijo on tehnyt loistavaa työtä. Muilta osin en näe suurta tarvetta kuluttaa energiaa sen pohtimiseen, mitä meillä ei ole. Pakko taas lainata Jannea: ”Verkottunut asiantuntijuus on tullut jäädäkseen. Se ei katso maantieteellistä sijaintia tai organisatorista asemaa. Se kunnioittaa toisten asiantuntijuutta, tuntee omat rajansa ja ottaa vastuuta keskustelun tasosta”.

    SoMe on siis tässä ja nyt, avoimena, epähierarkisena ja rajattomana. Ja tullee mitä todennäköisimmin aina rajaamaan tietyn osan asiantuntijuudesta pois reviiriltään? Toisaalta ymmärrän Liisan pohdinnan avoimuuden yksipuolisuudesta.

    Aina on myös tilaa laadulle; uskoisin että virkamiespuolen asiantuntijakaarti voi nopeastikin ottaa somensa haltuun yksinkertaisesti tuottamalla hyvää sisältöä rivakassa tahdissa.

    1. Juuso, mainiota tekstiä. ”Miksi meidän ihmeessä keskustelisimme vain yksiäänisesti”? Siinä on tosiaan ydinkysymys. Ei todellakaan tarvitse!

      Ja minusta on hyvä että uskalletaan pikkuisen vaikka sekoillakin, laittaa tajunnan virtaa :- ) Se tekee hyvää. Hyvä, että Leenan kanssa otatte esille tuon ajan puutteen, se lienee monilla se käytännön juttu.

  5. Moi Reijo,
    kirjoitat niin yleisiä, että kommentoin vaikken olekaan ravitsemusasiantuntija 🙂

    ”“Oikeat” asiantuntijat puuttuvat! Yksikään yliopistossa työskentelevä ravitsemustieteen dosentti tai proffa ei pidä (?) blogia. Asiantuntijat netissä ovat niitä, joilla on epäsovinnainen tausta. Miksi? Ovatko he ihan pihalla, muita hullumpia vai narsisteja? Miten voin tietää puhuuko joku totta, jos se ei ole proffa tai vähintään dosentti? (en kuitenkaan jaksa klikkailla linkkejä eteenpäin ja kahlata alkuperäistutkimuksia)”

    Olen huomannut samaa opettamisen puolella; sielläkin asiantuntijuus tuntuu rakentuvan aina suljettujen ovien takana ja vain sitä kautta on aina saanut äänensä kuuluviin. ”Oikeat” asiantuntijat ei siis tarvitse somea 😉 Ne julkaisevat muutenkin.

    Eikö se totuus tai ”peer review” tule siitä, että kaikki on avoimesti kritisoitavissa? Jos kirjoitat soopaa tai edes sinnepäin, kyllä joku sen huomaa ja korjaa. Vai olenko idealisti?

    Kiitos hienoista sivuista!

    1. Sini, nostat lopuksi todella ison kysymyksen. Jotkin tieteen paradigmat ovat rakentuneet menneisyydessä aika heikoille kantimille, eivätkä ole kestäneet kriittistä tarkastelua. Otetaan vaikka sokeri. Ei ole kauan kuin sitä pidettiin melko viattomana hiilihydraattina, myös asiantuntijapiireissä. Teemu Selänne mainosti Sugar Power’ia ja me ravitsemusasiantuntijat emme nähneet kovin suurta vaaraa sokerin käytössä, ainakaan itse en nähnyt. Mutta nyt on tilanne toisin, sokerista ja fruktoosista on paljon metabolisia haittoja , joita ei tiedetty tai haluttu tuoda julki muutama vuosikymmen sitten. Eikä sokeri ole varmasti ainoa. Silti edelleenkin näkee esim. maan johtavien lipiditutkijoiden yllättäviä positiivisia tai vähintäänkin neutraaleja kommentteja sokeriin liittyen. Hitaasti tieto siis korjaantuu.

      Joskus ”soopa” saa elää eika pitkään, ennen kuin se korjaantuu. Sinänsä soopa on huono sana, koska usein on kyse enempikin yksinkertaistetusta totuudesta tai parhaasta mahdollisesta arvauksesta (heikkoihin faktoihin perustuen).

      Ja kaikkein vaarallisinta on se, kun soopaa tuottaa tiede-eliitti tai muut vallanpitäjät. Minun pointti on, että nykyinen some-maailma pakottaa tiede-eliitin vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat ennen olleet mykistettyinä yksilöiden päässä. Eikä tässä ole kyse heidän oikeassa olon oikeutuksesta , tai viranomaisten tarkoitushauisesta haastamisesta, vaan siitä mikä on totuus tai lähimpänä sitä kaikkine vivahteineen. Eli viimeiseen kysymykseesi vastaus, saattaa olla idealismia, että soopa tulisi nopeasti itsekorjautuen ilmi, varsinkin jos sitä tuottaa tiede-eliitti tai muu vallanpitäjä. Silmiä avaava on esim. Gary Taubesin Good Calories, Bad Calories kirja, jota toki pitää lukea myös kriittisesti.

      Tästä(kin) tuli pitkä vastaus, Tack Sini hyvästä kommentista.

  6. Laajennan keskustelua yleisemmin sosiaalisen median kulttuuriin. YLE:n uusien palvelun strategi Tuija Aalto on sanonnut, että sosiaalisessa mediassa ovat yliedustettuna itsensä johtajat. Ehkä vielä erityisesti sellaiset oman tien kulkijat, jotka hamuavat julkista tilaa, kuten yrittäjät tai erilaiset vaikuttajat.

    Tämä liittyy varmaan myös sukupolvikokemukseen, kuten Juuso mainitsi. Postmoderniin maailmaan kasvaneet nuoret kokevat herkemmin olevan tällaisia oman tien kulkijat, postmoderneja paimentolaisia, jotka risteilevät helposti – välillä ristiriitaisiltakin tuntuvilta – yhteisöissä. He myös saattavat ajatella, että on edistystä ja ajassa kiinniolemista, jos muutaman vuoden välein saa vaihtaa mielipidettä monista asioista. En siis yhtään ihmettele, jos perinteisemmät toimijat vähän ihmettelevät tätä kulttuuria.

    Mutta olisihan se hienoa, jos saataisiin nimenomaan yliopistomaailmasta joku kokemaan somen niin mielekkääksi, että lähtisi mukaan. Sellaiselle alkaisi olla pedattu paikka ja suosio, kunnon fanilauma. Viime eduskuntavaalien yhteydessä Mikael Fogelholm piti blogia. Joten ei se niin kaukainen ajatus ole.

    1. Janne, minä supistan takaisin ravitsemuskeskusteluun 🙂

      Pitää varmaan paikkansa, että some painottuu nuoriin ikäluokkiin. Mutta mennäänpä rapakon taa. Siellä johtavat ravitsemuskeskustelijat ovat kai ainakin minun ikäisiä (reilusti päälle 40 -vuotiaita). Esim. Gary Taubes, Dr. Weil ja Dr. Eades. Tällä oikeastaan haluan vain kannustaa myös ”postmodernia” sukupolvea aiemmin syntyneitä osallistumaan. Some ei ole mikään nuorten yksinoikeus. Kyllä täällä oppii keskustelemaan vähän vanhempikin 🙂 ,mutta halua ja rohkeutta pitää tietty ensiksi olla. Ja sitä on nuoremmilla usein enemmän.

  7. Hyvin taas Reijo teit synteesiä asiasta. Oli tällä kertaa sellaista tekstiä, että vei ihan itsetutkistelun äärelle (yliaktiivisuus? epäsovinnainen tausta? hulluus? narsismi?…)

    Niin, kuka on asiantuntija? Itse ajattelen, että sellainen henkilö, joka tuntee asiansa. Asiantuntijuutta voi edeltää kouluttautuminen alalle, mutta en näe sitä välttämättömänä edelletyksenä asiantuntijuuteen. Toki se monessa kohtaa on helpottava tekijä. Koulutusputkesta eri vaihessa putkahtaneet eivät myöskän ole tasalaatuista massaa. Asiantuntijuuteen liitän kyvyn tarkastella asioita monesta näkökulmasta ja perustella uskottavasti väitteensä. Ei välttämättä tarvitse olla tohtori, dosentti tai professori kyetäkseen tähän. joskin ei näistä meriiteistä välttämättä haittaakaan ole 😉

    Ainakin minut olet Reijo netissä vahvasti vakuuttanut syvällisestä asiantuntijuudestasi :-).

    Tiivistäen: näen että Somekeskusteluissa on jo asiantuntemusta mukana, mutta toki on myös tilaa uusille tulokkaille erilaisine taustoineen.

    1. Jep nuo oli tuollaisia pieniä kiihdyttimiä, mutta ei ehkä kaukaa haettuja. Ei ole kauan kuin Lääkärilehdessä oli juttu, jossa eräs tutkijalääkäri kertoi somen olevan lähinnä narsistien kenttä. Mutta pieni hulluushan ei ole pahasta, vai 🙂

      Olen viimeisen puolen vuoden aikana yrittänyt tutustua Jenkkien ravitsemuskeskusteluun. Se mikä siellä on ihan toisenlaista, että ravitsemusterapeuttibloggaaja ei komentoi vertaisensa palstalla, vaan pikemmin karttelee sitä. Koskaan ei viitata muiden juttuihin omassa postauksessa jne. Kulttuurit voi siis vaihdella aivan hirveästi maittain somessa. Someen näyttää mahtuvan monenlaisia alakulttuureja.

      Onneksi meillä Suomessa käydään ainakin tässäkin viestiketjussa mukana olevien välistä keskustelua. Mutta eikö totta Sanna, ja muut, olisihan se hienoa kuulla muidenkin kommentteja, kysymyksiä ja ajatuksia?

      1. Ehdottomasti olen toivottamassa muitakin keskustelijoita tervetulleiksi mukaan tänne :-). Toisi myös vaihtelua, itsestäni välillä tuntuu siltä että oma levy jää helposti päälle kun käy komentoimassa eri paikoissa, kirjoittaa samasta asiasta monessa eir paikassa.

        Ehkä meilläkin on täällä Suomessa kollegiaalista pakoilua? Myös väärässä olemisen pelkoa saattaa esiintyä, pitää olla ehdottoman varma sanomisistaan ennen kuin haluaa siitä tuoda esille. Vaikka eihän asiantuntijankaan tarvitse olla erehtymätön, ihmisiähän tässä ollaan. Jos varoo liiaksi sen vuoksi että ei vain sanoisi mitään hassua, hullua, virheellistä jää todennäköisesti myös jotain hyvää sanomatta.

  8. Hieman OT, mutta mikä käsitys ammattilaispiireissä on omegakuutosten haitallisuudesta? Siitä puhutaan aika laajalti. Itse en onnistunut PubMedistä löytämään sitä tukevaa tutkimusta, ja AHA on julkaissut laajasti viitteistetyn yhteenvedon, jonka mukaan kysymyksessä ei olisi kuutosen haitallisuus vaan lähinnä pitkien kolmosten vähäinen saanti. Mielelläni kuulisin Reijon ja muidenkin alan ihmisten käsityksiä.

  9. Mirka, tämä kuuluu minun työlistalle. En tiedä milloin ja millä konseptilla saisin asiasta kirjoitettua. Asia askarruttaa minuakin aika lailla.

    On Ramsdenin meta-analyysi ja omega-6 rasvahappojen pro-inflammatoriset vaikutukset. Toisaalta on viitteitä, että liian pieni omega-6 rasvahappojen saanti voi olla yhteydessä sepelvaltimotautiin. Ja sitten on se Mozaffarianin puutteellinen meta-analyysi. Juuri tuossa AHA:n yhteenvedossa (jossa muuten Mozaffariankin on ollut yksi tekijä) todetaan esim. ”Therefore, observational studies generally suggest an overall modest benefit of omega-6 PUFA intake on CHD risk and no significant effect on stroke or cancer. These studies, some of which included LA intakes of up to 10% to 12% of energy, contradict the supposition that higher omega-6 PUFA intakes increase risk for CHD”.

    Se mikä minua lisäksi omega-6 rasvahapoissa kiinnostaa on se, että pähkinät sisältävät niitä runsaasti. Ja juuri pähkinät nousee lähes aina esiin erityisen terveellisinä ruokina, tarkasteltiinpa niitä sitten melkein mistä näkökulmasta tahansa.

    Olisiko muilla kommentteja?

    1. Tässä vain tällainen lyhyt kommentti: mietin itse että kuinka paljon painoarvoa meidän tulisi antaa yksittäisen rasvahapon/rasvahapporyhmän terveysvaikutuksille ja kuinka paljon pitäisi miettiä erilaisten rasvahapporyhmien välisiä suhteita. Ja vielä laajentaen: kiinnitämmekö edelleen liian vähän huomiota erilaisille ruokavaliokokonaisuuksille; ehkä erilaisten suoja- ja vaara-tekijöiden välinen tasapaino (ja yhteisvaikutukset) pitäisi olla laajemmankin huomion kohteena. Esimerkiksi, riittääkö se että tutkimme ruokavalion rasvahappokoostumusta, pitäisikö samalla aina katsoa ruokavalion muuta koostumusta (esim. rasvahappojen hapettuminen voi olla elimistössä erilaista ruokavalion muun koostumuksen vuoksi). Tiedostan toki että kaikenlaista tutkimusta tarvitaan, nämä näkökulmat tulevat tärkeiksi erityisesti silloin kun mietimme käytännön sovelluksia koostaessamme yksittäisiä ruokavaliotamme.

  10. ”Olen viimeisen puolen vuoden aikana yrittänyt tutustua Jenkkien ravitsemuskeskusteluun. Se mikä siellä on ihan toisenlaista, että ravitsemusterapeuttibloggaaja ei komentoi vertaisensa palstalla, vaan pikemmin karttelee sitä. Koskaan ei viitata muiden juttuihin omassa postauksessa jne. Kulttuurit voi siis vaihdella aivan hirveästi maittain somessa. Someen näyttää mahtuvan monenlaisia alakulttuureja.”

    Selitys voi olla muukin kuin kulttuuriero. Saman maan vaihtoehtoiset piirit kun linkittävät ja tukeutuvat toisiinsa minusta liiaksikin. Kun joku keksii mehukkaalta tuntuvan hypoteesin, se leviää kaikkien samanhenkisten blogeihin ja muuttuu ”faktaksi” ilman empiirisen näytön häivääkään!

    Kysymys voi liittyä enemmän tiedon sosiologiaan, heijastaen esim. ammattilaispuolella kilpailutilannetta, vaihtoehtopuolella taas tuen tarvetta.

Kommentointi on suljettu.