Lueskelin ravitsemusterapeutti Anette Palssan blogia viime syyskuulta (Pullapoliisin elämää, motivaatio muutokseen):
”Välillä olenkin ollut aika epätoivoinen ja hyvin yksinäinen miettiessäni asiakkaitteni tilanteita. Kun viisaana, nuorena ravitsemusterapeuttina suljin Kuopion yliopiston oven, en olisi voinut ikinä kuvitella, mitä työ todella on. … Opinnot antavat kyllä vahvan ravitsemustiedon osaamisen ja ymmärryksen siitä, mistä tietoa voi hakea lisää. Mutta kukaan ei kertonut, että keski-ikäinen nainen voi itkeä vastaanotollasi, koska hänellä on huono avioliitto. Tai että yhdessä mietitään, moneltako olisi hyvä mennä nukkumaan, että aamulla jaksaa herätä. Nyt ymmärrän, ettemme voi keskustella ruuasta ja ravinnosta, ilman että keskustelemme muusta elämästä, arvoista ja tärkeistä asioista.”
Psykologi Hanna Markuksela kommentoi Patrik Borgin kirjoittamaan blogiin syömishäiriöistä, ..”enpä tiedä ainuttakaan ihmistä, jonka keho olisi irrallaan mielestä, ja jota voitaisiin auttaa monimutkaisissa ongelmissa ilman tuohon psyykkiseen puoleen ’kajoamista’”.
Nämä olivat aliedustettuja otteita ja ajatuksia ravitsemuskeskustelussa. Usein mielenterveys, elämäntilanne ja koko elämän hallinta jää ravitsemuskeskustelussa taka-alalle. Mitkä kaikki asiat ihmisten elämässä syömisen lisäksi oikeasti ovat pielessä? Mikä on muna ja mikä kana? Onko syömiskäyttäytyminen sielun ja koko elämän peili?
Vaikea elämän tilanne
On ehkä naivia ajatella, että ihmiset olisivat valmiita ja ennenkaikkea kykeneviä, syömiskäyttäytymisen muutoksiin, tai edes jossain määrin vakavasti kiinnostuisivat ruokavaliosta, jos elämän arkirytmi on vaikeuksien täyttämää, synkkää, tai jos elämä on pahemmin pois raiteilta.
Voiko sairauskertomuksen ja taustatietojen perusteella ennakoida, kuka pystyy tekemään muutoksia, kuka ei? Entä kertooko kohtaaminen, sanat, äänenpainot, ilmeet ja ruumiin kieli todellisista ongelmista? Kuuliaisen ja näennäisesti hyvin pärjäävän potilaan näytteleminen on aika helppoa. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu perinne vaikenemisesta.
On ymmärrettävää, että seuraavilla tekastuilla esimerkkihenkilöillä elämäntilanne tekee syömiskäyttäytymisen muutokset vaikeiksi:
- Mirja, näennäisesti hyvin toimeentuleva sekä onnellisessa perheessä elävä kroonisista kivuista ja unettomuudesta kärsivä pankkitoimihenkilö
- Liisa, kahden alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka tekee henkisesti kuluttavaa työtä vaativien asiakkaiden kanssa sosiaalihuollossa
- Ville, juuri eronnut lakimies, joka työkseen puolustaa vakaviin rikoksiin sortuneita henkilöitä, ja joka puuduttaa itsensä joka ilta alkoholilla (epikriisi: ”alkoholin käyttö kohtuullista”)
- Kari, leppoisa ja pyöreä lääkäri, joka kärsii syvästä yksinäisyydestä ja seksuaalisuuden ongelmista
Mistä ammattilainen voi tietää, onko vastaanotolle tulleella henkilöllä elämän suuret asiat oikeasti ok? Vyyhdin purkamisen aloittaminen saattaa vaatia ”potilaalta” suunnatonta ponnistelua. Harvemmin, jos koskaan, uskomme omia todellisia elämämme ongelmia lääkärille (tai muille terveydenhuollon ammattilaisille). Meille on luontaista pidättäytyä kertomasta hyvin henkilökohtaisia asioita.
Persoonallisuus ja mielensairaudet
On jotenkin helppo ymmärtää, että skitsofreniasta tai syvästä masennuksesta kärsivä ihminen ei jaksa kovin välittää terveellisestä ruokavaliosta. Sinänsä paradoksaalista on, että esim. juuri skitsofreenikoiden ja masentuneiden ruokavalioon tulisi kiinnittää erityistä huomiota, sillä he sairastavat paljon sydän- ja verisuonitauteja sekä aikuistyypin diabetesta.
Mutta miten usein ravitsemusongelmien taustalla voi olla persoonallisuushäiriö? Onko suurin ongelma sittenkin personallisuuden perusrakenteissa ja -pilareissa?
Persoonallisuuden ja persoonallisuushäiriön raja on häilyvä. En ole tietenkään persoonallisuushäiriöiden asiantuntija, mutta olen ymmärtänyt personallisuushäiriöistä kärsivien henkilöiden sisäisen maailman olevan melko sekaisin, kun he toisaalta pystyvät viettämään kaukaa katsoen melko normaalia elämää. He saattavat esittäytyä työyhteisön mielestä hieman erikoisina tai vaikeina, mutta kuitenkin ovat ”siedettäviä”. Kotona heidät tunnetaan hyvin. Varsin moni näistä henkilöistä tallaa katuja, ja käy vastaanotoilla ilman persoonallisuushäiriön diagnoosia.
Persoonallisuushäiriöitä ovat mm. epävakaa persoonallisuus, huomionhakuinen, obsessiivis-kompulsiivinen tai narsistinen persoonallisuushäiriö.
Terveyskirjastossa julkaistu potilaskertomus kuvaa draagisella tavalla tällaisen ihmisen todellista sielun elämää ”Epävakaa persoonallisuus: Marja kertoo elämästään”
”On tämä ollut pitkä tie. Kun vuosi sitten aloin saada apua, tuntui kuin kuristuslenkki olisi irrotettu kaulan ympäriltä. En uskonut pitkään aikaan, että apu voisi jatkua ja hyödyttää. Pälyilin edelleen ympärilleni pakotietä hakien. En uskonut mihinkään, minkään kestävyyteen, yleensä elämään. Elämä oli käsitteenä jotain pumpulihöttöä ja suurta huijausta. Ihmettelin, miksi muut eivät halua kuolla yhtä usein kuin minä. Ja miksi muut eivät näe maailmaa yhtä surullisten lasien takaa kuin minä? ” …
Jos elämä tuntuu ”joltain pumpulihötöltä tai suurelta huijaukselta”, lienee mahdotonta ajatella, että ravitsemus nousisi jotenkin keskeiseksi asiaksi. Miten suuri osa ravitsemusterapeutin potilaista kärsii diagnostoimattomasta persoonallisuushäiriöstä, joka sekoittaa yksilön sisäisen maailman, kaiken oleellisen pinnan päälle näkymättömän?
Ravitsemusterapeutin tehtävä ei ole tehdä psykiatrisia diagnooseja. Mutta mitä silloin on tehtävä, kun hän ”joutuu” hoitamaan asiakkaita, joiden mieli on lähtökohtaisesti rikki, eikä mieltä ole vielä hoidettu?
Työ, koulutus ja sosiaalinen asema
Usein todetaan, että terveysongelmat, kuten lihavuus, kerääntyy alempiin sosiaalisiin luokkiin. Tavallisia esimerkkejä voisivat olla rekkamiehet, yötyötä tekevät siivoojat, keittäjät jne. Sosiaalisen aseman perusteella leimaaminen ei kuitenkaan toimi yksilötasolla. Ja vastaanotoille tulee lähinnä kai yksilöitä.
Jotkut ”alemman sosiaalisen luokan” henkilöt ovat valinneet alhaisen palkan, mielekkään, itselleen myös vaatimuksien suhteen sopivan työn. Heidän statuksensa ei ole korkea, mutta he elävät todennäköisesti elämää joka on kuosissa työn puolesta. Perustarpeet saa tyydytettyä, oman ajankäyttö tuntuu mielekkäältä ja elämän ohjaus on omissa käsissä.
Toisessa ääripäässä on korporaatiojohtaja, joka kuuluu ”hyvinvoivaan” korkeimpaan sosiaaliluokkaan. Hän on luottanut kaiken vallan ajankäytöstään monikansalliselle yritykselle. Palkka juoksee, taksi kiitää, PowerPoint vilisee, mutta jaksaako korporaatiojohtaja olla kiinnostunut terveellisestä ravinnosta? Korporaatio on kouraissut miehen koko elämän, ja palkkinnoksi siitä saadaan optiot ja kunnon palkka.
Seth Godin on kirjoittanut kirjoja ja blogia työn murroksesta (kirjoittaa tosin muustakin). Godin on sitä mieltä, että on menossa vaikea ja paljon tuskaa tuottava laaja yhteiskunnallinen murros (joka on tosin useille myös mahdollisuus). Yritän tähän kuvata muutamalla lauseella ydinkohdat Godinin kuvaamasta murroksesta.
Teollistumisen ja post-modernismin jälkeen yrityksille ei riitä enää kuuliaiset ja normipäivän tekevät työntekijät. Tarvitaan luovia, kyseenalaistavia, rohkeita ja aikaansaapia työntekijöitä (linchpins), ajankäytöllä ei ole niin väliä. Nykyinen yritysten johto kuitenkin pelaa edelleen vanhentuneilla teollistumisen ajan säännöillä, ”tee mitä käsketään, äläkä liikoja mutise”. Työntekijä on johdolle edelleen pääasiassa suoritteiden tekijä, niinkuin liukuhihnalla makkaratehtaassa. Vaikka koulutuspäivillä, kehityskeskusteluilla, talent -pipeline’illa, hyvinvointiohjelmilla yritetään muuta viestiä.
Samalla työntekijät ja maailma heidän ympärillä ovat myös muuttuneet. Yhä useammat kaipavat itsenäisyyttä, suurta itsemäärämisoikeutta ja haluavat olla toteuttamassa jotakin joka muuttaa maailmaa (edes hippusen). Maailma on verkottunut, kaikenlaiset yhteisöt voimistuvat, ja yksilöistä tulee entistä enemmän luovia taitelijoita omalla alallaan, olipa ala vaikka sitten jäte – tai terveydenhuolto.
Nykyajan vaateet työlle, sekä yksilöiden että yritysten taholta, ovat siis radikaalisti erilaiset kuin ennen (jolloin riitti että sai leivän, ehkä sai tehdä viileetä duunia). Ongelma vain on, että yritysten omat säännöt ja todelliset arvot eivät ole vielä muuttuneet riittävästi samaan suuntaan työntekijöiden arvojen ja yritysten orgaanisten vaatimusten kanssa. Tästä seuraa työntekijöiden uupumista ja pahoinvointia.
Minusta Seth Godin ajatuksissa työelämän murroksesta on järkeä. Jos hän osuu arviossaan oikeaan, se tarkoittaa, että suomalaiset voivat töissä vielä vuosia tai -kymmeniä huonosti (toki on aina niitä joilla menee töissä tosi hyvin).
Aluksi todettiin ”keho ei ole irrallaan mielestä”. Hyvään mieleen on yhteydessä mielekkääksi koettu työ. Mitä parempi on kokonaisvaltainen työtyytyväisyys, sitä paremmin on todennäköisesti hallussa myös terveysasiat, ja ravitsemuskin.
Elämän palapeli
Onko syömisen ongelmat kuitenkin loppujen lopuksi heijastuksia siitä, miten elämä muuten soljuu? Jokaisen pitäisi pystyä kokemaan olevansa mielekäs osa isompaa systeemiä ja samalla ainutkertainen. ”Terveyskirjaston Marjan” arvottomuuden ja tyhjyyden tunteesta käsin ei suuret ravintoremontit onnistu.
Mitä tällaisissa hankalissa kokonaistilanteissa voi ravitsemusterapeutti tai muu ”auttaja” tehdä, mikä on marssijärjestys? Näytellä tietämätöntä (ja kelata normaali ravitsemisenuvonta läpi), pureutua oikeaan ongelmaan, konsultoida eteenpäin…? Ehkä teillä jotka teette vastaanottotyötä voisi olla ehdotuksia.
Itse huomaan miettiväni asioita, joita ei ravitsemusterapeutit, lääkärit tai hoitajat ratkaise. Koko yhteiskunta malli pitäisi käntää kuluttamisen ja tehokkuuden palvomisesta, oman elämän ainutkertaisuuden palvomiseksi. Etusijalla olisi tilaa erilaisuudelle, itsensä toteuttamiselle, levolle, virkistäytymiselle, tuttujen ja tuntemattomien tukemiselle sekä vanhan ajan yhteisöllisyydelle. Vanhan ajan käsityöläisyys ja talkoohenki kunniaan, mutta uusissa sovelluskohteissa. Kuulostaa tietenkin lattealta, mutta mikä muu tässä olisi avuksi?
PS. Tästä nyt tuli aika synkkä tarina. Kyllä muutokset myös onnistuvat ja monien ihmisten elämä on hyvällä mallilla 🙂
[poll id=”32″]