Onko se mikä trendaa (sosiaalisessa) mediassa lihavuuden ehkäisyyn ja hoitoon liittyen totta? Osa 3. Lihottaako laihduttaminen oikeasti?

kirjoittanut | 24.01.2023 | Blogi | 0 Kommenttia

Viime aikoina yleinen keskustelu on (ainakin meidän kuplassa) tuntunut vahvasti menevän siihen suuntaan, että laihduttaminen tulisi lähes lailla kieltää. Laihduttamista on vastustettu siksi, että a) tulos ei joka tapauksessa koskaan ole pysyvä, b) laihduttaminen itse asiassa lisää lihavuutta ja c) laihduttaminen lisää syömishäiriötä. Keskitymme tässä kirjoituksessa a- ja b-kohtiin.

C-kohdasta eli syömishäiriöiden mahdollisesta lisääntymisestä, tai lisääntymättömyydestä, kirjoitamme mahdollisesti myöhemmin. Aiemmin tässä kirjoitussarjassa olemme kirjoittanee stigmasta ja painoneutraalista hoidosta.

Tämä artikkeli on kirjoitettu yhdessä ravitsemusterapeutti, dosentti Tiina Jääskeläisen kanssa, twitter: https://twitter.com/flowtiina

 

1 Eikö laihdutustulos ole pysyvä?

Tästä varmaankin lähes kaikki ovat yhtä mieltä: elintapamuutoksella laihduttaneista valtaosalla paino palaa vähitellen lähtötasolle. Yleisesti lihavuustutkijoiden piirissä ollaan sitä mieltä, että 80-90 %:lla elintapamuutoksen avulla laihduttaneista paino palaa ennalleen ajan saatossa (Hall & Kahan ym. 2018). Otetaan silti esille keskeisiä tutkimustietoja aiheesta.

Vuosia kestäneiden satunnaistettujen tutkimuksien seurannat osoittavat, että paino palaa sitä varmemmin lähtötilanteeseen mitä pidempi seuranta-aika on. Tästä kertoo esimerkiksi Nordmo ym. systemoitu katsaus vuodelta 2019. Pitkäkestoisten tutkimusten keskeinen anti painonhallinnan suhteen on nähtävissä kuvassa alla. Lähes kaikissa tutkimuksissa paino palaa lähtötilanteen tasolle noin 3-4 vuotta tutkimuksen jälkeen.

Nordmo ym. 2019, aktiiviryhmässä olleiden painonmuutos elintavoin tehdyissä laihdutustutkimuksissa

Vaikka paino tuppaa palaamaan takaisin, on ehkä rohkaisevaa mainita tämän masentavan tiedon vastapainoksi toistaiseksi pitkäaikaisin, suurin ja paras elintapahoidolla saavutettu laihdutustulos. Se saavutettiin amerikkalaisessa Look Ahead -tutkimuksessa. Sen 8-vuotistulokset osoittavat, että puolet laihdutusryhmän osallistujista pystyivät pitämään koko seuranta-ajan painon ainakin 5 % alempana kuin lähtötilanteessa. Itse asiassa noin joka neljäs pystyi pitämään ainakin 10 % painostaan poissa jakson ajan. Vastapainoksi joka neljäs (26 %) lihoi yli lähtötasoa korkeammalle kahdeksan vuoden aikana. Tutkimuksessa toteutettu elintapainterventio oli massiivinen ja erittäin tiheisiin tutkijakontakteihin perustuva.

Voimme siis todeta: laihdutustulos on tosiaankin vain harvoin pysyvä, paino nousee helposti ennalleen. Mitä enemmän tukea ja tapaamiskontakteja vuosien varrella tarjotaan sen paremmat ovat tulokset elintapatutkimuksissa.

 

 2 Lihottaako laihduttaminen?

2 a) Satunnaistetut tutkimukset

Viimeisen 10 vuoden aikana on enenevässä määrin esiintynyt väitteitä, että laihduttaminen lihottaa. Toisin sanoen, paino ei vain palaisi ennalleen (engl. regain) vaan selvästi ylittäisi aiemman lähtöpainon johtuen juurikin toteutusta laihdutustoimenpiteestä.

Perehdytään ensiksi satunnaistettuihin tutkimuksiin, joissa seuranta-aika on ollut ainakin 3 vuotta. Lyhyet kuukausien tai 1-2 vuoden tutkimukset eivät nimittäin kerro asiasta paljoakaan, sillä painon palautuminen alun nopean uudelleen nousun jälkeen (yleensä 6-9 kuukauden kohdalla) palautuu hitaasti takaisin.

Kaikkein pisimmän seurannan tarjoavat suuret diabeteksen ehkäisy- ja hoito tutkimukset, joissa kaikissa on pyritty laihduttamaan, lisäämään liikuntaa ja parantamaan ruokavalion laatua. Tutkimukset ovat: suomalainen DPS-, amerikkalainen DPP– ja Look Ahead -tutkimus.

 

Yhdessäkään näistä laihduttaneiden paino ei ole noussut korkeammalle kuin lähtötilanteessa 8-10 vuoden seurannassa. Nämä ovat toistaiseksi suurimmat ja pisimmät laihdutustutkimukset. Look Ahead:in painonhallintatulos esiteltiinkin jo edellä. Alla oleva kuva kertoo tulokset 10 vuoden seurannassa suomalaisessa DPS-tutkimuksessa, kuvassa (kts. THL Slideshare) myös havainnollistetaan kontrolliryhmän tilanne. He lihovat myös ajanfunktiona kuten valtaosa väestöstä yleensäkin vanhetessaan.

Myöskään pienemmissä satunnaistetuissa tutkimuksissa, joissa seuranta-ajat ovat olleet lyhempiä ei ole havaittu painon nousevan kontrolliryhmää tai lähtötilannetta korkeammalle. Tämä todetaan viime vuonna ilmestyneessä systemaattisessa katsauksessa ja meta-analyysissa, jossa selvitettiin painonlaskuun tähtäävien ja painonhallintajaksoon paneutuvien ravitsemusinterventioiden vaikutusta painoon (Machado ym. 2022). Mukaan valikoituneissa tutkimuksissa (27 kpl) oli yhteensä 7236 osallistujaa, joiden BMI oli lähtötilanteessa vähintään 30 kg/m2.

Tutkimuksista havaittiin, että vielä noin 3 vuoden seurannan (160 viikkoa) kohdalla painossa nähtiin noin 5%:n ero (laihtuminen) lähtöpainoon verrattuna. Missään tapauksessa laihduttaminen ei johtanut keskimäärin painon nousemiseen yli lähtötason.

Voimme siis päätellä, että seuranta-ajaltaan 3-10 vuoden satunnaistettujen tutkimusten pohjalta ei voi millään väittää, että laihduttaminen lihottaa yli lähtötilanteen.

2 b) Väestötutkimukset

Mihin sitten perustuu väite siitä, että laihduttamisella on tulevaa lihomista itseään ruokkiva vaikutus? Se perustuu epidemiologisiin tutkimuksiin.  

On todella totta, että on olemassa runsasta epidemiologisten tutkimusten näyttöä siitä, että laihdutusjaksot näyttävät liittyvän etenevissä väestötutkimuksissa lihomiseen, kun vertailun kohteena on henkilöt, jotka eivät ole laihduttaneet.

Aineistoa on kerännyt yhteen Michael Lowe kumppaneineen jo vuonna 2013 ilmestyneeseen kirjallisuuskatsaukseen. Mukana oli jo silloin 25 etenevää kohorttia (pituus 1-9 vuotta), joista 75 % osoitti laihduttamisen olevan yhteydessä tulevien vuosien painon nousuun.

Sittemmin suomalaistutkijat ovat kunnostautuneet näiden tutkimusten tekijöinä, ja aihepiiristä on tehty meillä jopa väitöskirjoja. Esimerkiksi seuraavat suomalaiset julkaisut ovat todenneen laihduttamisepisodien liittyvän lihomiseen pitkällä aika välillä Korkeila ym. 1999, Pietiläinen ym. 2012, Kärkkäinen ym. 2018, Sares-Jäske ym. 2020 ja Halali ym. 2022. Kukin vuorollaan on todennut laihdutusepisodien olevan yhteydessä lihomiseen tulevan noin kymmenen vuoden aikavälillä. Nämä tutkimukset ovat saaneet suuresti julkisuutta Suomessa.

Lisäksi ainakin Kärkkäinen ym. ja Joki ym. ovat omissa tutkimuksissaan todenneet, että onnistuneeseen painonhallintaan (lihomisen ehkäisyyn) liittyy näissä epidemiologisissa aineistoissa se, että ei nimenomaan yritä laihduttaa.

Juuri äskettäin, vuoden 2023 alussa ilmestyi myös ensimmäinen systemoitu katsaus aihepiiristä, tällä kertaa katsaus koski vain normaalipainoisia lähtötilanteessa, ja mukana oli 8 etenevää kohorttitutkimusta. Katsauksen mukaan 80 %:ssa kohorttitutkimuksissa normaalipainoisten laihdutusyritykset yhdistyivät lihomiseen seuranta-aikana. Katsauksessa oli myös erikseen satunnaistettujen tutkimusten osuus (edelleen normaalipainoisilla); satunnaistetuissa tutkimuksissa (10 kpl) 90 % ei havainnut lisääntynyttä painonnousua seuranta-aikana, joka tosin oli kaikissa tutkimuksissa aivan liian lyhyt (alle vuoden) johtopäätösten tekemiseen.

Voimme todeta epidemiologisten tutkimuksien perusteella, että laihdutusyritykset yhdistyvät epidemiologisissa tutkimuksissa lihomiseen paremminkin kuin pysyvään laihtumiseen.

 

3 Ristiriita

Edessä on siis ristiriitatilanne, jota ei ymmärtääksemme ole laajemmin pohdittu tai tulkittu mainituissa suomalaisissa tutkimuksissa tai muussakaan tieteellisessä kirjallisuudessa. Mikä selittää sen, että 5-10 -vuotisissa satunnaistetuissa tutkimuksissa laihtuminen ei johda seuranta-ajalla lihomiseen yli lähtötason, mutta yhtä pitkän ajan etenevissä kohorttitutkimuksissa laihdutusepisodit näyttävät johtavan lihomiseen samanpituisella seuranta-ajalla yli lähtötason?

Asiaan ei löydy varmaa vastausta, vain spekulaatioita. Ryhdymme siis pohtimaan.

3 a) Satunnaistetut tutkimukset ovat harhaisia?

On myös mahdollista, että satunnaistetuissa tutkimuksissa on jokin valuvika. Ehkä ne ovat jotenkin harhaisia tai puutteellisia.

Yleinen kritiikki pitkiä ja suuria satunnaistettuja tutkimuksia vastaan on se, että ne ovat epärealistisen laajoja, tiheään tapaamisfrekvenssiin keskittyviä ja kalliita. Esimerkiksi mainitussa Look Ahead -tutkimuksessa oli yli 50 terveydenhuollon kontaktia 8 vuoden aikana. Tämä kritiikkiä on osin relevanttia, tällaiseen määrään kontakteja ei ole terveydenhuollossa mahdollisuutta. On teoriassa mahdollista, että ilman tällaista kontaktipommitusta tutkittavat olisivat lihoneet selvästi enemmän seuranta-aikana.

Toinen kritiikki voisi olla, että tavallisessa elämässä (eli epidemiologisissa tutkimuksissa) ihmiset eivät laihduta yhtä fiksusti kuin suurissa kliinisissä tutkimuksissa. Käytännössä valtaosa laihduttaa omin avuin, jollakin nettikurssilla ja vain vähemmistö terveydenhuollon säännöllisessä ohjauksessa. Laihduttajien kirjoon mahtuu kaikenlaista kaalisoppa-, valkoviini- ja rahkadieettiä. Tämäkin on uskottavaa kritiikkiä. Typerät menetelmät tuottavat ehkä hetkellisen onnistumisen, mutta eivät korjaa lainkaan perussyitä tai tuota pitkäaikaishyötyä.

Voidaan myös ajatella, että kliinisiin tutkimuksiin voi sitoutua vain hyväosaisempia, henkisesti paremmassa tilanteessa olevia (ei esimerkiksi vakavaa psyykkistä sairautta) ja kykyynsä laihtua voimakkaammin uskovia henkilöitä. Siten henkilöt, joille on de facto vaikea laihtua, vaikka geneettisistä syistä, tai järjestää elämän kuvioita niin että voivat osallistua jatkuviin kokouksiin, jäävät korostetusti pois tällaisista tutkimuksista. Tämäkin kritiikki lienee perusteltua.

Satunnaistettujen tutkimusten antama kuva ei voi siis antaa koko totuutta asiasta, vaikka ne ovatkin todistusarvoltaan vahvempia kuin epidemiologiset tutkimukset.

Voimme edelleen myös kysyä: jos kerran massiiviset satunnaistetut tutkimukset kelpaavat todisteeksi (kuten pitäisi) siitä, että lihavan henkilön ruokavaliomuutos auttaa parantamaan heidän sydän- ja verisuonitautiterveyttä ilman laihtumista (edellinen kirjoituksemme), millä ihmeen logiikalla massiiviset satunnaistetut tutkimukset laihduttamisesta eivät kelpaa samanlaiseksi näytöksi (sitä vastaan, että laihdutus lihottaisi)?

3 b) Epidemiologiset tutkimukset ovat harhaisia?

Epidemiologiset eivät pysty osoittamaan syy-seuraussuhteita, ne ovat alttiimpia virheille kuin satunnaistetut tutkimukset.

Epidemiologisten tutkimusten mahdollista todenpitävyyttä, ”laihduttaminen lihottaa”, perustellaan pääasiassa kolmella eri mekanismilla: a) laihduttaminen lisää ruokahalua ja heikentää kylläisyyttä pitkäkestoisesti vielä laihtumisen jälkeenkin, b) osalle laihduttajista ilmenee lievä säästöliekki ja c) ”fat overshooting” (Dulloo ym. 2015) joka tarkoittaa vähin erin tapahtuvaa suhteellista rasvakudoksen osuuden kasvua ja lihaskudoksen suhteellista vähenemistä laihtumisten seuratessa toisiaan. A johtaa korostuneeseen ruokahaluun ja ruuan miellyttävyyteen, joka lisää energian saantia -ja on erityisen haastava nykyisessä ruokaympäristössä. B ja C johtavat aiempaa pienempään energiantarpeeseen niin levossa kuin liikkuessa. (Kts. esimerkiksi Laura Sares-Jäsken väitöskirja)

Nämä edellä mekanismit on osoitettu varsin pitävästi ihmisessä satunnaistetuissa tutkimuksissa, mutta niiden kokoluokasta ja merkityksestä muihin mahdollisiin tekijöihin nähden kiistellään, erityisesti pitkän aika välin painon nousua selittävinä tekijöinä. Itse asiassa aiemmin mainitussa systemoidussa katsauksessa (2023) todetaan, että normaalipainoisilla tehdyistä satunnaistetuista laihdutustutkimuksista 75 % osoittaa energia-aineenvaihdunnan vähenevän enemmän kuin mikä olisi oletettavaa perustuen havaittuun lihas- ja rasvakudoksen vähenemään –eli lievä säästöliekki realisoitui valtaosassa tutkimuksissa normaalipainoisilla.

Tutkijat, joista yksi on muuten tunnettu aihepiirin pitkäaikainen tutkija Abdul Dulloo, toteavat, että normaalipainoisilla säästöliekki voidaan todennäköisesti havaita useammin/suurempana laihdutuksen yhteydessä, koska lihasmassan menetys on suhteellisesti suurempaa kuin lihavien laihtuessa. Aihepiirin tutkimuksista on tehty kirjallisuuskatsaus (Magkos 2022).

Lievän säätöliekin vaikutusta ei pitäne liioitella. Biggest Loser -ohjelmasta tehdyssä tutkimuksessa ne henkilöt, joilla oli ”pahin” eli suurin säästöliekki havaittavissa vielä 6 vuotta tutkimuksen alkamisesta, pystyivät pitämään painonsa suhteellisesti ottaen alempana kuin ne henkilöt, joilla säästöliekki oli pienempi.

On järkeenkäypää siis pohtia, selittääkö säästöliekki, rasvattoman massan väheneminen ja häiriintyneet kylläisyys- ja ruokahalusignaalit kuitenkaan ”laihduttaminen lihottaa” -asiaa kokonaan. Vai olisiko kyse monimutkaisemmasta asiasta?

On mahdollista, että epidemiologisen tutkimuksen lähtötilanteessa tutkimukseen mukaan otettavat ylipainoiset henkilöt ovat laihduttaneet sisäänottoikkunan sisällä, esimerkiksi edellisten 12 kuukauden aikana, ja ovat siksi aiempien kuukausien laihdutuksen jäljiltä tavanomaista matalamassa painossa ja heidän voi olettaakin lihovan tulevina vuosina takaisin entisiin mittoihin, sillä 80-90 % ei pysty pitämään painoaan vuosien ajan (kts. kirjoituksen alku). Yhdessä suomalaistutkimuksessa oli tällainen sisäänottokriteeri heille, jotka määriteltiin laihduttajiksi:

The following questions were used to form the variables used:

  1. Have you tried to lose weight during the last 12 months? No/Yes
  2. Have you lost weight during the last 12 months? No/

If yes: about how many kilograms?

Tällaisen sisäänottokriteerin voi olettaa johtaa systemaattiseen harhaan, koska ei ole syytä olettaa, että osallistujat olisivat onnistuneet pitämään painonsa jotenkin paremmin alhaalla laihduttamisen jälkeen kuin  tavanomaisesti (vertaa kuva aiemmin, Nordmo ym. 2019).

Oikea päätelmä täten olisi, että laihduttaneet ihmiset palaavat entiseen painoonsa –eivät välttämättä suinkaan sen yli. Tämä ennalleen paluu on tulkittu, ainakin osittain, erheellisesti uudeksi lihomiseksi yli entisten ”perusmittojen”.

Tälle linjalle on kallistunut aihepiiriä vuosikymmeniä tutkinut tutkija, psykologian professori Michael Lowe, jonka kirjallisuuskatsausta jo aiemmin lainasimme. Hän toteaa artikkelissaan Dieting: proxy or cause of future weight gain (2015) seuraavasti:

” It is concluded that (i) diet-induced weight loss hastens weight regain but a history of weight loss diets does not cause weight gain beyond that which would occur in the absence of dieting, and (ii) weight loss dieting in non-obese individuals does not cause future weight gain but is simply a proxy risk factor reflecting a personal vulnerability to weight gain and living in an obesogenic environment.”

Edelleen on mahdollista, että epidemiologissa tutkimuksissa laihduttamisepisodeja tehneiden ryhmä eroaa ratkaisevalla tavalla niistä, jotka eivät laihduta. Laihduttajia saattaa siis yhdistää jokin piirre, jota esiintyy selvästi vähemmän ei-laihduttajien joukossa. Tällainen lihavuudelle voimakkaasti altistavan tekijän esiintyminen voisi siis olla todellinen syy –ja laihdutuksen ”syyttäminen” olisi väärän puun haukkumista.

Tämä virhemahdollisuuden riski ansaitsee oman pohdintansa.

Jo aiemmin mainitussa Pietiläinen ym. 2012 kaksoskohorttiinsa pohjautuvassa tutkimuksessaan pyrkivät erittelemään yhtäältä geneettisen lihomisriskin ja toisaalta laihdutuksen itsenäistä vaikutusta lihomiseen. He havaitsivat, että laihdutusepisodeja tehneet vaikuttavat olevan geneettisesti lihavuudelle alttiita henkilöitä.

Toisin sanoen huonon painonhallinnan syy ei ainakaan yksistään olekaan laihdutusepisodit, vaan mukana perinnöllinen lihomistaipumus. Tutkijaryhmän mukaan seuranta-aikana joka oli 7 vuotta, 0,4 BMI yksikön nousu (1-2 kiloa) selittyy laihdutusepisodeilla. Loppu painon nousu (BMI ero 1-2 yksikköä, eli ~4-8 kiloa) seurantajaksolla selittyi joko geneettisellä riskillä –tai muulla tutkimuksessa tunnistamattomalla syyllä.

Geneettinen riski voi siis yhdistää laihduttajia ”laihduttaminen lihottaa” tutkimuksissa. Selitys vaikuttaa monella tapaa uskottavalta, sillä esimerkiksi suuret koko genomin kattavat analyysit ovat osoittaneet, että perimä selittää todennäköisesti noin 13 kg:n painoeron ”parhaat geenit saaneen ”10 %:n väestöosan ja ”huonoimmat geenit saaneen” 10 %:n välillä. Vielä merkittävämmältä kuulostaa samaisen tutkimuksen mukaan se, että lihavuudelle herkän väestönosan riski olla sairaalloisen lihava (BMI≥40) on 25-kertainen verrattuna painonhallinnan kannalta parhaat geenit saaneisiin (kuva alla).

Suurin osa lihavuuden riskiä lisäävistä geeneistä liittyy ruokahalun, nälän ja kylläisyyden puutteelliseen tunnistamiseen ja käsittelykykyyn (aivokemiaan) -ei niinkään aineenvaihdunnan vilkkauteen (Yengo ym. 2018). Toisin sanoen geneettisesti lihavuudelle alttiit syövät helposti liikaa energiantarpeeseensa nähden. Tämä on erityisen helppoa nykyisessä ruokaympäristössä ja pääosin passiivisen elämäntyylin vallitessa.

Lihavuuden geneettistä taustaa ei tietääksemme ole huomioitu viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuissa suomalaisissa tutkimuksissa (pl. juuri mainittu Pietiläinen ym.), eli tuloksia ei ole vakioitu geneettisellä informaatiolla –toki tällainen tieto on voinut olla tutkijoiden saavuttamattomissa, joten tekeminen olisi ollut käytännössä mahdotonta kyseessä oleville tutkijoille.

Näin ollen ylivoimaisessa osassa suomalaisista, ja yhtä lailla ulkomaisista tutkimuksesta ei tiedetä, miten paljon lihavuuden geneettinen tausta selittää tuloksia.

Vielä muita mahdollisia selittäviä tekijöitä voi olla taustalla. On myös täysin mahdollista, että muut huomiotta jääneet sekoittavat tekijät ovat osasyynä tuloksille epidemiologisissa tutkimuksissa. Uniapnea, vuorotyö, tupakoinnin lopetus, lihavuudelle altistavat persoonallisuuden piirteet (esimerkiksi impulsiivisuus vs. syvä tiedostavuus/itsekontrolli) ja nivelrikko ovat kaikki omiaan vaikeuttamaan painonhallintaa, ja ne voivat laukaista päätöksen laihduttaa. Tietääksemme näitä tekijöitä ei ole huomioitu laajamittaisesti yhdessäkään tutkimuksessa.

Esitetyistä syistä johtuen pidämme erittäin epätodennäköisenä, että epidemiologisten ”laihdutus lihottaa” tutkimuksien tulokset johtuvat yksinomaan siitä, että laihdutusepisodilla olisi perin pohjin turmiollinen vaikutus sekä ruokahalun ja kylläisyyden säätelyyn että aineenvaihduntaan, tai johonkin muuhun tekijään. Uskottavampaa on, että kyse on monimutkaisesta vyyhdistä, jossa on mukana monta muuta sekoittavaa tekijää (geenit, sairaus, persoonallisuuden piirteet, elämäntilanne, juuri toteutunut laihdutus), jotka todellisuudessa selittävät enemmän havaittua eroa kuin pelkkä laihduttamaan ryhtyminen.

 

Lopuksi

On uskottavaa, että jatkuva laihdutusepisodien toistuminen vaikeuttaa jonkin verran tulevaa painonhallinta juuri kylläisyys- ja nälkä signaalien häiriintymisen sekä lievän aineenvaihdunnan hidastumisen vuoksi. Suomalaisessa tutkimuksessa tämän selitysosuus painon noususta oli 0,4 BMI-yksikköä 7 vuoden seurannassa nuorilla aikuisilla, kun vastaavasti muiden tekijöiden osuudeksi (kuten geenit) saatiin noin 1,0-2 BMI-yksikköä. Toisin sanoen, muut tekijät vaikuttivat suuremmilta selittäjiltä kuin itse laihdutuksen toteuttaminen.

Lihavan henkilön laihdutusepisodi on todennäköisesti vahva merkki geneettisestä tai elämän-/terveystilanteen haasteesta, jonka ”pakottamana” laihdutetaan. Näin ollen pohjimmiltaan ”laihdutus lihottaa” -tutkimuksissa on myös kyse geneettisten, sairaus- ja ympäristötekijöiden lihavuutta lisäävästä vaikutuksesta, joka monissa epidemiologissa tutkimuksissa jää valitettavan vähäiselle huomiolle.

On edelleen uskottavaa, että epidemiologisissa tutkimuksissa merkittävä osa laihduttajiksi kirjatuista henkilöistä on tutkimukseen sisäänottotilanteessa tavanomaista alemmassa painossa (juuri laihduttanut), joten heidän voi olettaakin lihovan entisiin mittoihin –tämä lihominen on niin kutsuttu tavallinen ”regain”, takaisin lihominen, eikä lihomista entisiä ”perusmittoja” suuremmaksi.

Pisimpien ja suurimpien satunnaistettujen laihdutustutkimusten luonne on sellainen, että ne eivät pisimmilläänkään kerro koko totuutta teemasta. Niiden perusteella voidaan silti päätellä, että uudelleen lihominen yli aiempien ”perusmittojen” ei todella ole vääjäämätöntä, kuten se välillä julkisuuspuheessa esitetään. Päinvastoin, tässä kirjoituksessa esitellyssä Look Ahead -tutkimuksessa 74 % henkilöistä oli laihtunut, ainakin vähän, edelleenkin 8 vuoden seurannassa. Lisäksi ainakin 5 % laihtuneita oli yli puolet elintaparyhmään osallistuneita. Keskimäärin elämäntaparyhmään osallistujat olivat vielä 4,7 % kevyempiä kuin lähtötilanteessa 8 vuotta aiemmin.

Kaiken tämän ”monimutkaisuuden” pitäisi laittaa jäitä hattuun. Ei ole syytä olla yksisilmäisesti julistamassa laihduttamisen olevan perustavalla tavalla turmiollista pysyvälle painonhallinnalle. ”Laihduttaminen lihottaa” -on melkein meidän kirjoittajien kuplassamme jo -ismi –sellaista asemaa väite ei ansaitse.

Seuraavalla kerralla keskitymme luultavasti laihduttamisen myötä mahdollisesti seuraaviin syömishäiriöihin.

PS. Olemme edelleen sitä mieltä, että ”laihduttelua” ja usein toistuvia laihdutusjaksoja lienee paras välttää.

  1. Katso myös Reijon aiempi kirjoitus Lihavuuden hoidon dilemma.

Aiemmat kirjoitukset tässä kirjoitussarjassa